Vanha päiväkoti

Hain toissapäivänä Aapon Betaniankadun päiväkodista.  Siitä on liki 50 vuotta kun itse olin itse siellä hoidossa. Muistot ovat hyvät.


Vanhan tarhani ohi kulkiessa olen usein miettinyt, että olisi kiva päästä käymään siellä. Nyt sain siihen Aapon ansiosta loogisen syyn. Tädit pihalla näyttivät pyynnölleni vihreää, ja sisällä päiväkodin johtaja otti minut lämpimästi vastaan.

Kerroin, että mieleeni ovat jääneet erityisesti Martta-täti ja Eeva-täti. Epäilin, että eivät enää taida olla töissä.  Eipä tietenkään, mutta ilman Eeva-tätiä ei talossa nytkään oltu, sillä johtaja on nimeltään myös Eeva.

Teimme Aapon ja Eevan kanssa tiloissa kierroksen. Paljon oli edelleen tuttua tai ainakin tutun oloista.

Aika nostalgisissa tunnelmissa olin.  Mukavasti tämä maailma joskus pyörii.

Ps. Lokakuun alussa vanha päiväkotini täyttää 60 vuotta.

Reilu työpaikka

Kävin juttukeikalla. Olen tehnyt niitä aika monta. Ensimmäiset vuoden 1986 alussa. Suurin osa kirjoittamistani jutuista on käsitellyt tavalla tai toisella työelämää. Aika moni työkeikka on vienyt minut myös työpaikoille.

Hiljattain haastattelin pitkän työuran tehnyttä ihmistä. Hän oli ylpeä työstään ja kiitollinen, että oli saanut sitä tehdä. Toivon, että itse pääsen samalla asenteella eläkkeelle. Hän korosti myös sitä, miten työnantaja on ollut reilu ja toiminut sopimuksen ja lakien mukaan.

Kieltämättä, hänellä on ollut reilu työnantaja. On toiminut inhimillisesti ja ajatellut muutakin kuin omistajien kukkaroa. Se, että hommat hoidetaan työehtosopimusten ja lakien mukaan ei kuitenkaan ole vielä reilua. Sen on normaalia. Mikä menee sen yli, on vasta reilua.

Yhä useammin tapaan ihmisiä, jotka kehuvat työnantajaansa reiluksi sen takia, että tämä noudattaa sopimuksia. Koetin oikein muistella, pääsikö 1980-luvulla reilun ja hyvän työnantajan kirjoihin sillä, että että ei rikkonut lakia tai sopimuksia. Ei tainnut päästä.

Maailma on muuttunut. Nyt reiluna pidetään työpaikkaa, jossa palkan saa oikein laskettuna ja ajallaan. Mietinpä vain, millainen on normaali työpaikka?

Talven parhaat tunnit

Istuin muutama päivä sitten  tilaisuudessa, jossa ajatuksen oli mahdollista lentää. Päädyin muistelemaan muutaman viikon takaista hiihtelyämme Impivaaran ladulla tyttärenpojan Aapon (6 v.) kanssa.

Se oli Aapon ensimmäinen hiihtokerta tänä talvena. Ensimmäisen 1,7 kilometrin kierroksen jälkeen kysyin varovaisesti, että vieläkö toinen? Latu Impivaarassa on nimittäin aika raskas. Poika vastasi, että kyllä. Toisen kierroksen jälkeen että vieläkö kolmas, ja sen jälkeen että vieläkö yksi? Kierroksia tuli neljä ja kilometrejä noin 7.

Hiihdon Aapo määritteli lajiksi, joka on mukava mutta raskas.

Aikaa meillä hiihdellessä kului pari tuntia. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten se saattoi mennä niin nopeasti. Tyhmempi voisi luulla, että pikkupojan perässä hiihtely olisi tylsää. Mennään hiljaa, välillä nostetaan kundi pystyyn ja järjestetään sukset oikeaan suuntaan...

Vaan eipä ole. Oli älyttömän mukavaa. Kuulin monta hyvää selostusta, kun Suomi (Aapo) voitti loppukirissä Ruotsin (minä). Ja kun urheiluselostamo sulkeutui, alkoi sävelradio, eli Aapo pisti ladulla lauluksi. Alamäet menivät vauhdilla, ja ylämäet, jos eivät nyt ihan lentäen, niin ainakin tyylillä.

Kokemus oli minulle kullanarvoinen. Esimerkiksi siksi, että sain potkia itseäni kohtalaisen kovin, ennen kuin sain ylitettyä olohuoneen sohvan ja hiihtoladun välisen henkisen kynnyksen.

Ja sehän kannatti.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että nämä pari tuntia Aapon (ja huoltojoukoissa olleen Anne-mummin) kanssa olivat tämän talven parhaat pari tuntia.

Kestävyysvajeesta – Turha haahuilu pois koulusta

Noin 20 vuoden ajan olen seurannut lasteni kautta koulun käyntiä. Joka kerta lukukauden lähetessä loppuaan olen huomannut ihmetteleväni samaa asiaa: miksi viikko tai pahimmillaan pari käytetään kouluissa epämääräiseen haahuiluun. Kaiken huippuna se, että yksi työpäivä/koulupäivä kuitataan todistusten jakamisella. Siihen menee noin 15 minuuttia.

Jos (kun) tätä tyhjäkäyntiä on lukuvuodessa 2-3 viikko, tekee se koko oppivelvollisuusaikana 18-27 viikkoa. Karkeasti ottaen saman verran kuin mitä yksi lukukausi kestää.

Jos opetus jatkuisi täydellä teholla loman alkuun, niin peruskoulua voitaisiin lyhentää puolella vuodella. Tästä taas seuraisi, että oppilaiden jatko-opinnot pääsisivät alkamaan jo nykyisen oppivelvollisuusiän puitteissa.

Tällä voitettaisiin ainakin kaksi asiaa: voitaisiin luopua väkinäisestä tuntuvalta oppivelvollisuuden pidentämisestä 17 ikävuoteen sekä saataisiin työuria – ainakin noin periaatteessa – pidennettyä puolella vuodella.

Ja rahaakin säästyisi. Turun opetustoimenjohtaja Timo Jalosen mukaan (TS 19.12.2013) jokainen peruskoulupäivä maksaa täällä kulttuurin  kehdossa 588 000 euroa. 

Kaverini ja peruspalveluministeri

Tuli kaksi sähköpostia. Ensin viisikymppiseltä tutulta, jolla ei mene ihan hyvin. Ja pari sekuntia myöhemmin tiedote, jossa peruspalveluministeri Susanna Huovinen ilmoitti kannattavansa työttömien terveyspalvelujen kehittämistä.

Huovisen kannanotto liittyi THL:n työttömien terveyspalveluja koskevan kyselyn tuloksiin. Sen mukaan ”työttömien terveyttä sekä työ- ja toimintakykyä tukevat terveydenhuollon palvelut ovat alkaneet kiinnittyä työttömien palvelukokonaisuuteen.” Tämän lisäksi "Yhteistyö terveydenhuollon, TE-toimiston sekä sosiaalitoimen välillä on selkeästi parantunut.”

Luulen, että kaverini ei ole tätä havainnut. Ehkä tieto tavoittaa THL:n ja stm:n ulkopuolelta vain meidät, jotka olemme oikealla postituslistalla.

Kaverillani on takana vaikea vuosi. Eivätkä edellisetkään vuodet ole helppoja olleet. Kuluneen vuoden aikana hänellä on todettu vakavia sairauksia. Ja ennalta sovittu leikkaus peruutettu syytä ilmoittamatta. Lisäksi unohtivat työvoimatoimistossa uusia hänen työnhakunsa. Sen takia työttömyyskorvauksen maksaminen lopetettiin. Hän olisi antanut asiassa jo periksi, mutta naisystävän tuella se saatiin korjattua.

Itse hän ei oikein jaksa uskoa enää inhimilliseen erehdykseen, vaan puhuu työttömien jahtaamisesta. 

Todettakoon vielä, että kaverini kärsii masennuksesta. Pari vuotta sitten häneltä evättiin mahdollisuus käyttää kotikaupunkinsa mielenterveyspalveluja. Säästösyistä, tietysti.

Tosissani toivon, ja varmaan kaverinikin toivoo, että se mitä tutkimukset todistavat ja mistä ministeri puhuu, todellakin kiinnittyisi todellisuuteen.

Koiran kanssa

Tuttu oli lähdössä kahdeksi viikoksi oikein Amerikkaan. Tiukan paikan tullen lupasin ottaa heidän koiransa hoitoon. Lähtöyönä puhelin soi yhdeltätoista. Oli tullut tiukka paikka. Ja bussi lähtisi parin tunnin kuluttua.

En ollut maininnut tästä kotona ja vaimo ilmoitti saman tien muuttavansa siksi aikaa hotelliin. Aamulla varmistin vaimolta, etten ollut nähnyt unta. En ollut.

Illalla haimme Daisyn. Tyttö oli pikkuisen levoton ja vaelteli ympäri asuntoa. Pari kertaa se parkkeerasi sänkyymme, josta sen aina karkotin. Kunnes se lopulta voitti ja kaivautui kylkeeni peiton alle.

Aamulla kun ehdotin ulosmenoa neiti meni selälleen. Olisi pitänyt rapsuttaa (ne tytöt). Rapsuttamisen sijasta nappasin koiran kainaloon, kannoin eteiseen ja lähdimme lenkille. Ilma oli upea ja kiertelimme jokirannan toista tuntia. Ilokseni haukku oli sen verran suden sukua (oikeasti Mopsin ja Chi tzun sekoitus), että jaksoi lönkötellä pidemmänkin matkan.

Vaimokaan ei muuttanut hotelliin, vaan ystävystyi Daisyn kanssa. Tyttärenpojan kanssa ulkoilutimme Daisyä. Kuusivuotiaalle koiran taluttaminen ja silittäminen oli kova juttu. Etenkin kun omaa lemmikkiä ei ole. Muutama kerran Daisy oli myös kanssani töissä. Siinä se veteli sikeitä kun minä huhkin journalismin kivipelloilla.

Pikku hiljaa aloin ymmärtää paremmin myös ”koiraihmisiä”. Onhan haukku mukava, ihan oikeasti, ja siitä on paljon seuraa. Toisaalta vakuutuin siitä, että elämänrytmimme on sellainen, ettei koira siihen sovi. Tosin se saisi paljon liikuntaa, ja voisin aika usein ottaa sen töihinkin, mutta vastapainoksi se joutuisin olemaan usein pitkiä päiviä ja iltoja yksin. Tuskin enempää kuin koirat keskimäärin, mutta kuitenkin liikaa.

Kaksi viikkoa meni nopeasti ja mukavasti. Ennen kuin Daisy lauantaina palasi omaan kotiin, kävin sen kanssa aamulenkillä. Satoi. Ensin se laittoi nelivedolla vastaan, ettei lähde sateeseen. Sitten se istui puun alle suojaan ja viestitti, että tästä en lähde mihinkään. Uskoinhan minä.

Etätyön epäilyjä

Tänään vietetään kansallista etätyöpäivää. Toimenkuvani vuoksi luen itseni etätyön konkareihin. Kotona tein töitä useita vuosia. Lisäksi olen tehnyt töitä kesäasunnolla, asuntoautossa, kirjastoissa, junissa, leirintäalueilla, hotelleissa jne.

Nyt minulla on työhuone kodin ulkopuolella. Ja hyvä niin.

Se, että tuosta vaan ryhdytään tekemään etätöitä päivä silloin ja toinen tällöin, kuulostaa hienolta. Ei se ihan niin yksinkertaista ole.

Muistan kun aloitin työnteon kotona. Oli hämmästyttävää, miten tärkeätä oli tiskata, pestä pyykkiä tai tehdä joitain muita kodin askareita sen sijaan että olisi tehnyt töitä. Ja muitakin häiriötekijöitä löytyy. Moni muu on huomannut saman. 

Vei aikansa ja vaati vaivansa, että sai vedettyä tähän rajat.

Kotiväki sentään oppi melko nopeasti, että isä tekee töitä, vaikka missään työpaikalla ei ollutkaan.

Tänään Turun Sanomien jutussa kaveri istuu olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä ja sanoo tekevänsä 1–2 etätyöpäivää viikossa. Työtä hän tekee siinä olohuoneessa. On matala sohvapöytä ja muu olohuonekalustus. Nätti, mutta työergonomian kannalta surkea.

Sitten on nämä, jotka sanovat tekevänsä kesämökillä töitä. Yleensä mökillä on muitakin ja tilat ovat ahtaat, joten työrauha on olematon ja muutkin työolot usein surkeat. Sitten mökillä on niin paljon kaikkea muuta, että sitä joko jättää työt sopivampaan ajankohtaan (sinne työpaikalle) tai sitten tekee työt hampaat irvessä mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi mukaan siihen muuhun mukavaan. Sanoisin, että parhaimmillaankin näissä oloissa syntyy korkeintaan kohtalaista jälkeä.

Kun joitakin vuosia sitten vuokrasimme saaristoresidenssin Taalintehtaalta, niin ajattelin, että teen osan ajasta siellä työtä. Jonkun verran sitä yritinkin, mutta ei oikein natsannut. Nyt elokuussa viimein tajusin, mikä mättää: miksi ihmeessä tekisin töitä paikassa, jossa työolot ovat huonot ja mieli tekee koko ajan tehdä jotain muuta, lähteä kalaan, metsään, lenkille, uimaan.... Niin hölmö en sentään ollut, että olisin yrittänyt tehdä töitä silloin kun muuta perhettä oli paikalla.

Kun saaristossa tehdyn etätyöpäivän päätteeksi käy kaupassa ja tekee muut rutiinit, niin kas kummaa, siihen se päivä hävisi, eikä mitään mikä olisi kertynyt plussan puolelle tarttunut haaviin. Ellei sitten koe plussaksi, että muu perhe on sadan kilometrin päässä. 

Voi se tietysti olla toisinkin. Moni tekee hyvää jälkeä etätyössä. Se, että, etätyötä tarkastellaan pelkästään positiivisesti ja tavoiteltavana vaihtoehtona, antaa siitä kuitenkin hyvin epärealistisen kuvan.